Ajattelin, että koska on sunnuntai ja henkilökohtaisesti minulle rauhoittumisen päivä - päätin mennä elokuviin. Ystävänpäivä ei koskaan ole merkinnyt minulle yhtään mitään, paitsi ala-asteella kun jokaiselle jaettiin "halisydämiä" joihin jokainen jota halasi, raapusti nimensä. Se jolla oli eniten halauksia, sai jonkun palkinnon. Itse en voittanut koskaan mitään, koska en ollut kovin suosittu, eikä minulla ollut paljon hyviä ystäviä.

Suuntasin kahvilaan, koska en jaksanut istua kotona kaiken hiljaisuuden keskellä. Nousin junaan Puistolassa ja suunnistin kohti Helsingin keskustaa. Kadut olivat lähes typötyhjiä ja poltin monta tupakkaa samalla, kun kävelin koti lempikahvilaani, Esplanadin puistossa sijaitsevaa Kappelia. Tilasin sen perinteisen, vihreätä teetä ilman sokeria. Koska ilta oli jo pitkällä, en voinut juoda kahvia sillä pelkäsin menettäväni yöunet ja nukkuvani pommiin seuraavan päivän englannin kuuntelukokeesta. Menin istumaan rauhallisimpaan kulmapöytään, minkä löysin ja josta pystyin katselemaan muiden ihmisten menoja. En tiedä mitään hauskempaa kuin kiinnittämää huomiota täysin vieraiden ihmisten keskusteluihin, eleisiin ja ilmeisiin. Kahvila on juuri otollinen paikka kyseiseen puuhaan. Aloitin uuden kirjan, Alexander von Schönburgin "Tyylikkään köyhäilyn taito", joka on loistava opus tyylikkääseen köyhäilyyn nimensä veroisesti - varsinkin näin laman aikaan. Olin jo lukenut tunnin kirjaa kunnes huomioni kiinnittyi kahvilassa erääseen pikku seikkaan: olin ainoa yksinäinen sielu koko kahvilassa. Joka puolella oli ystävyksiä ja kaikista eniten: pelehteleviä rakastavaisia. Minusta se oli outoa, koska harvoin näen rakastuneita ihmisiä lykkäytyneitä samaan paikkaan ja lempeyden osoitukset olivat suoria - suuteloita, tai pientä reiden hipelöintiä ei piiloteltu. Mitä helvettiä? Kappelikin oli yleensä täynnä vanhoja, vihaisia mummoja mutta ei tänään. Johtuiko se ystävänpäivästä? Onko ystävänpäivällä oikeasti joku suurempikin merkitys Suomessa, jossa vihataan kaikin tavoin jenkkiläistä hömpämpömppää. Halloweenistakin on tulossa kulttuurillemme otollinen juhla, mutta että ystävänpäivä... 

Sinäänsä tilanne närkästytti minua. Olin yksin ja kiinnitin huomiota että pari pariskuntaa mulkoili minua pahaenteisesti kuin katselin ympärilläni olevaa eläintarhamaista tunnelmaa. Yritin keskittyä kirjaan, mutta samalla minuun iski kaihoisa ja hieman surullinenkin fiilis: olin yksin ystävänpäivänä, tunsin vihaavani jokaista rakastunutta olentoa - se ei ollut vain katkeruutta vaan suorasanaista kateutta. Olisi ollut kiva totta vie jakaa ystävänpäivä jonkun kanssa josta pitää. Itselleni ei ole vain osunut kohdalle sitä elämän prinssiä tai prinsessaa, enkä usein valitakkaan. Nyt vain tuntui siltä, että "Love is all around me" ja halusin saada oman osani siitä. 

Suunnistin haikein mielin Maximiin. Uskoin että siellä pääsisin pakoon kutevista pariskunnista, koska elokuva meni tosi myöhään ja se ei ollut mikään suosittu ja kovin kohuttu... ja taisi olla jo DVD:lläkin (A serious man). Olin väärässä. Vaikka paikkoja oli vähän täytetty, juuri minun viereeni istui nuori (melko samanikäinen) pariskunta, joka ei voinut olla siivosti vaan pussaili lähes koko elokuvan ajan. Yritin jyystää ostamiani toffeekuutioita, mutta lipityksen ääni kaikui korviini enkä pystynyt pahemmin keskittymään.

Olin saanut tarpeekseni ystävänpäivästä ja tein itselleni lupauksen: olin sitten seuraavana ystävänpäivänä yksin tai en - en härnää sinkkunaisia / miehiä olemassaolollani tai sitten pysyn onnellisessa yksinäisyydessäni kotosalla, vilttiin kääriytyneenä. 

Jos olisin jotain kaivannut ystävänpäivänä niin halausta. Olisipa nykyisessä opiskelupaikassani "halisydämiä" koska ne olisivat tulleet hyvään käyttöön. Ehkä se on kuitenkin liian naiivia näin vanhana. 

Maanantai kuitenkin piristi mieltäni ja olen kuunnellut koko päivän 60's musiikkia. Life goes on...www.youtube.com/watch